Suksilla mäntyyn? Ainakin Kebnekaiselle… vappuna 1999
Kun lyödään auto täyteen suksia ja muonaa, on mentävä niin pitkälle kuin jaksaa ajaa. Seikkailijakolmikko Janne Pakarinen, Anssi Palander ja Timo Helenius ajoivat päivän pohjoiseen ja kävivät Kebnekaisen päällä katsomassa maisemia.
 Ruotsin korkein vuori Kebnekaise (2117 m.ö.h.) kuuluu Kiirunan länsipuolella sijaitsevaan laajaan vuori- ja jäätikköalueeseen. Profiililtaan alue eroaa täysin kotoisesta lappimaisemasta, sillä syviä railoja ja usean sadan metrin pystysuoria nousuja ei Suomesta löydy. Maasto on paikoin todella vaikeakulkuista. Tästä kertoo sekin, että tänä keväänä on kaksi vaeltajaa saanut pitkäaikaisen majapaikan jäätiköiden kätköistä. Maalaisjärjen käytöllä pystyy tosin välttämään pahimmat vaarat. Jos tuuli yltyy ja näkyvyys heikkenee, on tarpeetonta lähteä etsimään turhia riskejä. Jäätiköt muodostavat alueelle oman mikroilmastonsa, jossa kelit vaihtuvat nopeasti. Tämän huomasimme myös me käydessämme huipulla. Kelin suhteen muutoin täydellinen päivä muuttui varttitunnissa korvia piekseväksi myrskyksi.
Huiputus eli huipulle kiipeäminen vei kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä nousimme retkeilykeskus Fjällstationilta 1200 metriin, jonne perustimme leirin. Ruotsalaiset ihmettelivät aikomustamme yöpyä teltassa, alempana sijaitsevalla Fjällstationilla mökkejä oli runsaasti vuokralla. Keskuksen ja vuoristotupien käyttö olisi pienentänyt varustemääräämme huomattavasti, mutta tarkoituksemme oli suorittaa reissu pienellä budjetilla lepolomailua välttäen. Fjällstation on lisäksi hotelli, kauppa ja kurssikeskus keskellä erämaata. Lähin tie on kahdenkymmenen kilometrin päässä, joten moottorikelkan lisäksi palveluihin pääsee tutustumaan helikopterilla. Kiipeilyhommat täytyy kuitenkin hoitaa jalkapelillä. Jalkoja tulikin käytettyä varsinaisena huiputuspäivänä.
 Nousua toisena päivänä tuli kolme kertaa Ylläksen laskettelukeskuksen verran. Reisilihakset olivat lujilla, mutta etenemistä helpotti huomattavasti nousukarvojen käyttö suksien pohjassa. Kuten Anssi asian ilmaisi: "On ne ihme pelit, melkein vois mäntyyn kiivetä!" Pitopohjasuksiin tyytyminen olisi ollut karkea virhe, noustava rinne oli paikoitellen erittäin jyrkkää. Jyrkkyyden huomasi myös energiankulutuksesta. Nestettä kului runsaasti ja rusinat tuli popsittua jo alkumatkasta. Motoksi tosin muodostui tekstikukkanen jyväskyläläisen yhtyeen biisistä — valittaa ei voi näissä hommissa. Kebnekaisen korkeampi etelähuippu, puolitoistametrinen kaistale kolmesataametristen jyrkänteiden välissä, saavutettiinkin suunniteltua nopeammin. Aikaa nousuun kului yhteensä reilut kuusi tuntia.
Nousun jälkeen päästiin itse asiaan. Tarkoitus ei ollut ainoastaan kiivetä Kebnekaisen päälle, vaan lisäksi kokea laskemisen riemu todellisella off-pisteellä. Janne ja Timo laskivat slalom-suksilla, joissa oli nousua varten lisävarusteena kantapään vapauttavat irtositeet. Anssi puolestaan käytti hiihtovaelluksessa perinteisempiä telemark-suksia. Aluksi lasku oli loivahkoa, mutta ensimmäisen sadan korkeuserometrin jälkeen rinne jyrkkeni merkittävästi. Varsinkin loppuosasta lasku oli kuitenkin hankalaa salakavalien kivikoiden ja pehmentyneen lumen vuoksi. Tämä ei toisaalta tuntunut missään laskusta saadun nautinnon rinnalla. Illalla tunteita summattiin yhteen pienimuotoisissa telttabileissä rommitoteja nautiskellen.
Retken päämäärän saavutettuamme käytimme loppuviikon tutustuen Fjällstationin ympäristöön ja Tarfalan laaksoon. Laskettavia rinteitä löytyi paljon lisää, mutta aika kävi lopulta vähiin. Yleinen havainto oli, että hyväkuntoinen retkeilijä voisi viettää alueella aikaa kuukausikaupalla, eikä maisemaan kyllästyisi. Haasteita Kebnekaise tarjoaa alueena kuitenkin kaikentasoisille hiihtäjille harrastelijasta eksperttiin. Omia retkeilytaitoja voi tosin kehittää myös paikan päällä, mm. jäätikkökurssille osallistuu vuosittain useita kansainvälisiä seurueita. Tarjolla olevat telemark- ja selviytymiskurssit sekä järjestetyt vaellukset olisivat omiaan myös suomalaiseen seikkailumatkailuun. Niitä odotellessa täytyy vierailla Kebnekaisella, mikä alueena on keskisuomalaiselle yhtä helposti saavutettavissa kuin Suomen lappi. Mekin menemme takaisin, sillä Tuolpagorni jäi laskematta ja Kekkonen-toppenilla pitää päästä käymään.
 Timo Helenius
Anssi Palander
Janne Pakarinen
Retki numeroina:
Ajomatka edestakaisin 1800 km
Vaellusmatka linnuntietä 40 km
Nousua suksilla n. 2700 m, josta huippupäivänä 1300 m
Keskijyrkkyys leirin (Kittelsjön 1200m) ja huipun (2117m) välillä 18
astetta eli jokaista edettyä metriä kohden reilu 30 senttiä ylöspäin
Kuvasarja Kebneltä
Kuljettu reitti piirrettynä karttaan |
